Matkapäiväkirja: Cusco

Päivä 16: Lentopäivä

Lentopäivämme alkoi yhteisellä aamupalalla Ibis Calamassa. Tarjoilu oli ihan kiitettävä, ja hotellin koira oli söpö.

Hotellin koira selkeästi toteutti pitkään hiottua strategiaa, sillä se tuli määrätietoisesti pyörimään ruokailijoiden jalkoihin.

Lentomme Calamasta kohti Cuscoa lähtivät inhimilliseen aikaan aamupäivästä. Jostain syystä kolmen lennon kombosta ensimmäisellä välillä Cusco–Santiago olimme jakautuneet kahteen ryhmään, joten suuntasimme kahdessa ryppäässä takseilla kentälle klo 9.15 ja 10.00. Calaman kentältä lennetään jopa saman lentoyhtiön toimesta Santiagoon järjettömällä taajuudella. Kenties tällä taajuudella palveltiin kaivostyöläisiä, joita repuista roikkuneista kypäristä päätellen kenttä kuhisi.

Emme tiedä johtuiko se nimestä vai mistä, mutta jostain syystä kumpikaan Mikael ei ollut saanut Santiago–Lima-välille boarding passia. Tämä kuitenkin ratkesi nopeasti Latamin palvelutiskillä Calamasta käsin. Kentällä ei muuten varsinaisesti tapahtunut mitään erikoista, mutta ensimmäistä lentoryhmää viihdytti silmät pyöreinä Anunciaçãota laulava brasilialainen mies.

Ensimmäisellä lennolla naureskeltiin sille, miksei koko ryhmä mahtunut tähän koneeseen.

Lennosta riippuen viiden tai neljän tunnin välilasku kului monella nauttien SkyTeamin loungesta. Sinne pääsi esim. OP Visa Goldilla ja muilla luottokortilla sisään, ja kavereita sai tuoda mukaan hintaan 30€/hlö. Teoriassa rajattoman kaverikiintiön voimin kolme luottokortillista sai kokonaisuudessaan n. 15 pitkäläistä loungeen.

Loungelle annettiin arvosanaksi ⅘. QR-koodin läpi sai tilattua pöytään kolmen vaihtoehdon menusta pieniä ruoka-annoksia sydämensä kyllyydestä, ja juomatarjoilu oli myös kohdillaan. WiFi oli vauhdikas, tunnelma oli rauhallinen ja tilaa oli.

Maksimoimme tietenkin lounge-ajan, ja muutaman tunnin jälkeen lähdimme kävelemään portillemme hieman ennen boardingia. Yllätykseksemme aakkosissa vieressä oleva portti olikin täysin vastakkaisella puolella terminaalia, joten yli kilometrin matka lähtöportille taittui aika haipakkaa.

Juuri tuhat kilometriä täysin väärään suuntaan lentäneenä hyppäsimme seuraavan A320-sarjalaisen kyytiin kolminaisuuden pisimmälle välille. Etäisyydet Lattareissa ovat pitkiä, joten Santiago–Lima-välin lento kesti useita tunteja.

Siiri muisteli Santiagon-vaihtoaan haikein tunnelmin.

Poistuttuamme koneesta Limassa törmäsimme valtavaan väkijoukkoon heti kättelyssä. Joka välissä oli ihmeellisiä jonoja odottamaan seuraavaa jonoa.

Pian pääsimme kuitenkin jonoista pisimpään: maahantuloon. Valtavassa salissa kiemurteli jono 36:lle pisteelle.

Liityimme kiltisti jonon hännäksi, mutta kun monien kymmenien minuuttien jonottamisen jälkeen olimme vasta puolessavälissä, alkoi olla ilmeistä, että vajaan kahden tunnin vaihdossa tulee kiire. Jostain syystä meidän tulisi tämän vaihdon aikana myös noutaa ruumalaukkumme ja jättää ne uudestaan.

Kun boardingin alkuun oli enää joitain minuutteja, näytimme boarding passejamme henkilökunnalle. Pääsimme välittömästi jonon ohi, ja pian löysimme laukkuhihnan vieressä odottavan rinkkakasan. Jotta vaihto ei kuitenkaan olisi liian helppo, Mikael U:n rinkka puuttui tästä kasasta.

Kiireen vilkkaa veimme ruumalaukkumme drop-offiin. Se oli kuitenkin suljettu pari minuuttia etukäteen, mutta lyhyen neuvottelun jälkeen saimme laukkumme tästä huolimatta jätettyä.

Samaan aikaan toisaalla Mikael U. allekirjoitti Latamin henkilökunnalle valtakirjan käsitellä hukkunutta, mutta kuitenkin Liman lentokentällä sijainnutta laukkua. Latamin henkilökunta vakuutteli kovasti tekevänsä kaikkensa saadakseen rinkan koneen kyytiin, mutta ohjasi tekemään virallisen valituksen Cuscossa mikäli laukkua ei näkyisi.

Kun kaikki laukut saatiin jätettyä ja valtakirjat allekirjoitettua, juoksimme turvatarkastukseen, jossa ei onneksemme ollut lainkaan jonoa. Melkein elokuvamaiseen tapaan pujottelimme ja alittelimme jonotusta ohjaavia köysiaitoja henkilökunnan avustuksella, jonka jälkeen kaadoimme tavaramme koreihin läpivalaisua varten.

Kenenkään laukkua ei turvatarkastuksessa lähdetty tonkimaan sen enempää. Otimme kamat jotenkuten kantoon ja lähdimme jälleen juoksemaan halki terminaalirakennuksen siten, että käännösten kohdalla joku jäi aina näkölinjalle ohjaamaan väkeä. Ehdimme portille, jossa viimeiset meitä edeltävät matkustajat olivat juuri nousemassa koneeseen.

Hikisinä ja hengästyneinä nousimme koneen kyytiin. Samalla huokasimme ruumatavaroiden osalta helpotuksesta, nimittäin Sakarin rinkassa ollut Airtag löytyi koneen kyydistä. Mikaelin laukun kohtalo tosin oli edelleen pimennossa.

Lennolla odotimme vielä jännityksellä, saisiko Olli kahden edellisen lennon tapaan Latamilta syntymäpäiväkortin. Vaikka lento olikin vain kymmenen minuuttia oikean vuorokauden puolella, vastaus oli: kyllä!

Latam antoi Ollille kolme ilmeisen käsin kirjoitettua syntymäpäiväkorttia. Lisäksi jaossa oli hieman ekstraherkkuja lennon aikana.

Cuscossa laukkuhihnalle maagisesti ilmestyi myös Mikaelin rinkka. Pisteet Latamille.

Lentokentän pihalla odotti kasa takseja sekä matkatoimistolta pieni yllätys. Cuscoon oli keskellä yötä saapunut kaksi matkatoimiston tyyppiä synttärikakun kanssa.

Kakussa luki “Jakis”, jonka syntymäpäivä oli teknisesti jo edellisen vuorokauden puolella sekä “Lucas”, jonka syntymäpäivä on ylihuomenna.

Taksit kyydittivät meidät hostelliimme Killa Q’enteen, jossa check-in onnistui helposti myös aamuyhdeltä. Respasta saimme myös vesipullot, joiden maksamisesta kysyttäessä vastaukseksi saimme ystävällisen “mañana” (aamulla).

Killa Q’enten keskellä oli sisäpiha, joka olisi ehkä kaivannut puutarhakalusteita.

Päivä 17: Vapaapäivä Cuscossa

Tänään päivä alkoi testaamalla hostellimme aamupalaa. Eilisen myöhäisen saapumisen vuoksi väki saapui paikalle vasta juuri ennen aamupala-ajan päättymistä (9.30).

Aamupala jätti vähän toivomisen varaan: tarjolla oli (rajallinen määrä) jogurttia, jotain hiutaleita sen sekaan, hilloa, ohuita sämpyläleipiä, voita, maksa- ja lauantaimakkaran sekoitukselta vaikuttavaa leikkelettä sekä hivenen omituista juustoa. Juotavana oli teetä ja pumpputermoksessa mustaa nestettä, joka näytti hyvin käytetyltä moottoriöljyltä sekä väriltään että koostumukseltaan, mutta maistui kahvilta. Lisätessä siihen viereisestä pumpputermoksesta maito-oletettua seoksen väri ei muuttunut juuri ollenkaan sekoitussuhteesta riippumatta.

Hostellilla oli myös pyykkipalvelu. Sieltä sanottiin, että jos pyykit jättäisi ennen kymmentä, ne olisivat valmiita ennen kuutta. Täydet pyykkipussit Cuscoon kuljettaneille teekkareille tämä oli varsin houkutteleva tarjous, joten moni jätti tänne pyykit.

Ensimmäinen päivä Cuscossa sujui rauhallisesti. Väki kiersi kaunista kaupunkia ja sen nähtävyyksiä, shoppaili alpakkatuotteita ja otti lungisti. Aikaisempiinkin kohteisiin verrattuna Cuscossa on yllättävän edullinen hintataso. Hyvän kolmen ruokalajin lounaan saattoi saada 30 solella eli vajaalla 7.5 eurolla.

Cusco oli aikoinaan Inkojen pääkaupunki. Se on rakennettu hyvin mäkiseen maastoon yli kolmen tuhannen metrin korkuteen, väitetysti puuman muotoon. Kaupunki on täynnä äärimmäisen kapeita katuja, joiden jalkakäytävillä kulkiessa täytyy varoa, ettei tule auton peilistä.

Iltakuudelta kyselimme pyykkien perään. Osa pyykeistä oli saatavilla, mutta osa ei. Hotellin henkilökunta pyysi palaamaan tunnin päästä.

Tunnin päästä kysyimme uudestaan, ja jälleen meitä pyydettiin odottamaan. Sama kaava toistui kunnes sovittiin, että henkilökunta tuo pyykit huoneisiin kun ne saapuvat. Lopulta näin tapahtui n. klo 22, ja kaiken kukkuraksi pyykit olivat osittain sekoittuneet. Tämä episodi aiheutti väessä vähän ärtymystä.

Päivä 18: Inkaraunioita

Tänään päivä lähti käyntiin hieman aamukuuden jälkeen hotellin aamupalalla. Älysimme onneksi varoittaa henkilökuntaa eilen illalla tästä väestöryntäyksestä, joten jokainen sai purtavaa.

Kaksi minibussia kurvasi pian hotellin viereiselle yksisuuntaiselle, ja hyppäsimme kyytiin. Toisessa autossa oppaana toimi Sara ja toisessa David, kumpikin yhtä persoonallisia hahmoja.

Joka ikistä muutakin kaupungin turistia kyyditsevää valkoista minibussia muistuttavat menopelit suuntasivat kohti Inkojen Pyhää laaksoa. Ensimmäisenä pysähdyimme paikalliseen tekstiili- ja käsityökeskukseen, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa moikkaamaan Alpakoita lähietäisyydeltä.

Käsityöläismestan päätteeksi oli valtava myymälä täynnä alpakanvillatuotteita. Hinnatkin oli asianmukaisia, nimittäin neuleiden hinnat alkoivat kuudestasadasta solesta (˜150€). Paitoja kyllä sovitettiin ahkerasti päälle, mutta mitään ei tainnut seurueellemme lähteä mukaan.

Maisemat ovat aavikkoon verrattuna laaksoisempia ja paljon vehreämpiä. Ikävä kyllä kaikki eivät näistä maisemista päässeet nauttimaan täysin rinnoin eilisten epäonnisten ruokavalintojen johdosta.

Näissä vuorimaisemissa kiersimme loputtoman määrän Inkojen raunioita. Aluksi kävimme Pisacissa, sitten Morayssa ihmettelemässä kokeelliseen viljelyyn tarkoitettuja pyöreitä viljelyterasseja. Vuoristossa raunioilla liikkuminen pelkässä turistimielessäkin on aika rankkaa puuhaa, eikä me edes roudattu valtavia kivenmurikoita paikasta toiseen. Yhteenvetona siis: inkat oli rautaa.

Morayn alueella oli kolme enemmän tai vähemmän pyöreätä terassiviljelmämonttua. Niiden muodostamia mikroilmastoja saatettiin käyttää kokeelliseen viljelyyn (Wikipedia.

Söimme lounaan aivan valtavassa rakennuksessa fiinissä buffetissa. Perulaisessa seisovassa pöydässä oli tarjolla ainakin parinkymmenen pöytämetrin edestä eri ruokalajeja jälkiruokapöydästä puhumattakaan. Ruoka oli laadultaan ihan mukiinmenevää, mutta Aaro sai medium minus -kanaa.

Laaksosta löytyi inkasettien lisäksi suola”kaivos”. Vuorten uumenista virtaa lämmintä suolapitoista vettä, joka on johdettu kanavia pitkin rinteeseen rakennettuihin pieniin altaisiin. Ajan myötä näiden altaiden vesi haihtuu ja suola jää jäljelle. Hehtaarikaupalla altaita sisältävän kaivoksen omistavat paikalliset perheet, ja kaivoksen suolaa sai ostaa pienissä sievissä pussukoissa hintaan à 1 sol (˜25 eurosenttiä). Kun lähdimme, oppaamme nakkelikin jokaiselle pienen pussillisen punertavaa suolaa lahjana.

Ajoittain kaivoksella kolisi, kun joku louhi suolaa lihasvoimin.

Saavuimme iltapäivästä tieverkon viimeiseen kolkkaan, Ollantaytamboon. Siellä tutustuimme vielä päivän viimeiseen inkojen raunioon, minkä jälkeen myös illallistimme kaupungissa. Aikataulusyistä olimme tilanneet annoksemme jo etukäteen.

Ollantaytambo, kuten kaikki muutkin näkemämme perun paikat, oli täynnä katukoiria.

Illallisella ehkä mieleenpainuvinta olivat kuumat kivet, joiden päällä pihvejä tarjoiltiin. Ruoka oikein tirisi niiden päällä siten, että sitä pystyi hädin tuskin paloittelemaan palovammoitta.

Olimme koordinoineet Lukaksen syntymäpäivän kunniaksi kakun illalliselle. Aikataulusyistä se kuitenkin tarjoiltiin alkupalan alkupalana.

Päivällisen jälkeen kävelimme vajaan kilometrin päähän Ollantaytambon rautatieasemalle, jossa vanha sininen Aguas Calientesiin suuntaava Perurailin dieseljuna jo odotti meitä kulahtaneella asemalla. Paikalle piti saapua jo puoli tuntia ennen junan lähtöä, mitä ihmettelimme kovasti. Tämä junayhteys on käytännössä ainoa tapa päästä Machu Picchun “base camppiin” Aguas Calientesiin.

Tuohon kellonlyömään – puoli tuntia ennen lähtöä – jonotimme kiltisti laiturilla, jossa henkilökunta tarkasti (ja vei) lippumme ja ohjasi meidät junan kyytiin. Juna oli tupaten täynnä, mutta löysimme määrätyt paikkamme ja ryhdyimme pelailemaan korttipelejä.

Pilkkopimeässä kolisevassa junassa oli ainutlaatuinen tunnelma. Lähtiessä, ja ajoittain myös kesken matkan, juna nytkähteli varoittamatta väkivaltaisen voimakkaasti. Ulkona heilui taskulampun valokeila seulosen radanpieltä varmasti jostain hyvästä syystä, ja junan torvi kävi aika ajoin.

Junassa kiersi juomakärry. Suomalaiselle edulliseen hintaan sieltä sai Qusqueñaa.

Perillä kävelimme muutama sata metriä Hotell Retama Machu Picchuun. Siellä check-in sujui suhteellisen nopeasti, joten pääsimme lepäämään ajoissa ennen – jälleen – aikaista herätystä.

Aikaisemmin päivällä jonkinlaisen ensihoitajakoulutuksen käynyt toinen opas suositteli tänään Ilonaa lähtemään takaisin Cuscoon. Epämääräisen taudin vakavuus ilmeni paria tuntia myöhemmin, kun selvisi, että Ilona oli hakenut toistaiseksi eniten lääketieteellistä syvyyttä tiputuksesta. Testien jälkeen ilmeni, että hänellä oli määrittelemätön bakteeri – kenties salmonella – johon hän sai antibiootteja.

Ollantaytambosa ei varmaan pahemmin lääketieteellisiä fasiliteetteja ollut, joten Cuscoon lähteminen oli fiksu ja varsin tarpeelliseksi osoittautunut veto.

Päivä 19: Machu Picchu

Aamu alkoi todella hyvällä, mutta aavistuksen kiireisellä aamupalalla hotelliaamiaisella Aguas Calientesissa kuuden tienoilla.

Kello 6.20 oppaamme lykkäsivät jokaiselle paperisen bussilipun kouraan, ja liityimme kylän halkaisevan kosken vierellä kulkevalle tielle pitkän bussijonon jatkeeksi. Bussit kääntyivät kapealla tiellä siten, että takapyörät osuivat rotvalliin ja perä roikkui kosken yllä. Koreografia toistui parin minuutin välein.

Emme suinkaan olleet ensimmäisiä turisteja liikkeellä.

Hyppäsimme parissa osassa bussien kyytiin kiemurtelemaan ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Kiinalaiset bussit taisivat olla täyssähköisiä – ihan hyvä valinta tuohon maastoon. Ajoittain tuli kapea kohta ja vastaantulevaa liikennettä, jolloin joku joutui tekemään väistöliikkeitä.

Ylhäällä menimme lipuntarkastuksesta läpi kyseenalaisin menetelmin. Machu Picchulla on useita eri reittejä, johon tarvitaan asianmukaiset liput. Kierroksen tarjoava firma TreXpereince (jonka TripAdvisor-arvostelut pyöristyy 5.0:aan) oli hankkinut 19 henkilölle lipun oikealle kierrokselle ja kolmelle henkilölle väärälle kierrokselle. He kuitenkin osasivat neuvoa, että pääportilla katsotaan vain että lippu ja henkilö täsmäävät, kun taas reittien porteilla tarkastetaan ainostaan että lippu on oikeaan reittiin.

Näinpä kaikki meni pääportin läpi omilla lipuillaan, ja kolmen ihmisen liput näytettiin kahdesti korvaten väärän kierroksen liput.

Kun viimein pääsimme alueelle sisään, otimme aluksi pakolliset kuvat netistä tutuista kuvakulmista. Sitten istahdime nurmelle kuuntelemaan Saran ja Jasonin oppituntia inkojen historiasta.

Taustalla lähinnä Huayna Picchu. On ne itse inkarauniotkin kuitenkin tuolla takana – uskokaa pois.

Jatkoimme matkaa kierroksella, joka kattoi mm. aurinkotemppelin, pääaukion ja jonkin aurinkokellonkin. Kaikki kuitenkin odotti eniten edessä häämöttävää Huayna Picchu -vuorta.

Pian saavuimme tuon vuoren juuren, tai ainakin sen huipun juuren, ja pääsimme jälleen jännittämään TreXperiencen organisointikykyjä. Vain joitain päiviä aikaisemmin oli nimittäin ilmoitettu, että Antilta ja Mikael U:lta puuttui passiin sidotut ja varsin halutut Huyna Picchu -patikointireitin liput. Tilaus tästä opastetusta matkasta lippuineen oli tehty jo mooonta kuukautta aikaisemmin.

Lopulta kuitenkin “kontaktiensa” kautta oppaamme ojensivat aamulla kouraan kaksi viimeistäkin lippua, joten vuorelle vamos!

Vajaat kaksi kilometriä pitkä ja nousultaan kolmesataametrinen reitti oli ajoittain älyttömän jyrkkä. Liput oli myyty siten, että kohtaamistilanteiden määrä oli maltillinen, mutta ohituspaikkoja jouduttiin välillä silti ihan hakemaan. Käytännössä koko reitti oli yhtä kivistä portaikkoa. Se ei myöskään auttanut, että varmaan puolet porukastamme kärsii pienestä flunssasta. Anttihan sen tosin sanoi: “Lähtee karstat pois [kun vähän kuormittaa kehoa]”.

Koko porukka pääsi huipulle lopulta ehkä viitisessäkymmenessä minuutissa. Huippu oli vähän ahdas, mutta joukkiomme sekä muutama muu mahtui sinne kyllä.

Huipun saavuttamisen kunniaksi jonkun repusta löytyi pullo Jallua, josta nautittiin seremoniallisia huikkia. Yhtäkkiä paikalle kuitenkin ilmestyi vaatetuksensa perusteella jonkinlaista auktoriteettiasemaa kantava henkilö, joka tuli torumaan meitä alkoholin juomisesta. Kielimuurin lävitse hän nappasi pullon, haistamalla varmisti sen viinaksi ja takavarikoi sen. Hän vaikutti kuitenkin varsin ymmärtäväiseltä eikä torunut meitä liikaa, kun selitimme, että pullosta kulunut muutama sentti jaettiin koko joukon kesken.

Sama mies myös kertoi meille, että huipulla saa viettää vain viisi minuuttia. Tämä oli ristiriidassa oppaidemme ehdottaman 40 ylös, 40 huipulla, 40 alas -tahdin kanssa, joten hetken hämmennyimme, mutta Valokuvaus Engström Oy Ab:n potrettihetken jälkeen maltoimme lähteä takaisin alas.

Heti ensimmäisen mutkan takana oli yllätys: pieni ahdas luolanen, jonka läpi oli kontattava päästäkseen reitille.

Teemu läpäisi luolan ihan rapuna.

Matka alas oli, arvaten, huomattavasti nousua kevyempää. Polviin se tosin otti, kun melkein joka askeleella piti laskeutua epätasaisia portaita. Nämäkin haasteet silti ylitettiin, ja koko joukkio pääsi alas saakka ilman haavereita tai läheltä piti -tilanteita.

Tämä reitti oli erityisen tärkeä Ollille, joka on määrätietoisesti treenannut polvileikkauksen jälkeen monta kuukautta nimenomaan tätä varten.

Tästä puuttuu Strava-kuva
Jaakon Strava

Alhaalla siirryimme varsinaisen Machu Picchun läpi lähinnä poistumisreittiä pitkin takaisin bussien kääntymispaikkaan. Olimme hieman hajaantuneet ja seurueen taakse oli kertynyt jo varmaan viidenkymmenen metrin jono, mutta oppaamme ohjasivat varsin voimakkain elein ohittamaan jonon.

Bussit suuntasivat tällä kertaa serpentiiniä alaspäin, ja saavuimme jälleen Aguas Calientesiin. Sitten oppaamme antoivat “ravintolasuosituksen”, johon tartuimme. Yllättäen tässä kalliissa ravintolassa olikin tilaa 22 hengelle ja muissa pöydissä pelkästään muita TreXperiencen vetämiä turistiryhmiä. RAVINTOLAN NIMI TÄHÄNn annokset olivat maukkaita, mutta Huyanalla kerättyyn nälkään nähden pienehköjä.

Tällä kertaa ilman ollenkaan koordinointia meidän puoleltamme oppaamme toivat Lukakselle pienen syntymäpäiväkakun. Täällä päin näköjään otetaan synttärit tosissaan.

Puolisen tunnin tauon jälkeen menimme jälleen odottelemaan junaa asemalle hyvissä ajoin, kuten lipuissa käskettiinkin. Asemalla oli valtava ryysis, ja jotta pääsimme omalle vaunullemme, meidän täytyi pujotella väkijoukon läpi. Juna oli asemalaiturilla palasina, ja eri vaunut olivat eri raiteilla. Tämän asetelman seuraaminen pisti eilisen pilkkopimeät nytkähtelyt kirjaimellisesti uuteen valoon.

Parin tunnin pelien- – ja tällä kertaa myös maisemientäyteisen – matkan jälkeen saavuimme jälleen Ollantaytamboon. Kävelimme pienelle parkkipaikalle, jossa minibussien ja muiden ajoneuvojen asetelma muistutti pulmapeliä. Jo tutunkaltaisten minibussien kyydissä matkasimme Cuscoon noin 2.5 tuntia.

Pihla ihailee maisemia totisena.

Muun muassa näitä maisemia ihailtiin.

Cuscossa väki illallisti ja keräili voimiaan.

Päivä 20: Suklaata ja vapaata

Tänään oli pieni välipäivä, sillä ainoa suunniteltu aktiviteetti oli suklaatyöpaja kahdessa porukassa. Muuten tyhjää päivää täyttämään väki oli keksinyt tekemistä, kuten skootteriajelua ja alpakkatuoteshoppailua.

Skootteriporukka kiersi mäkisen kaupungin laitamia. Kierros oli kuitenkin siinä mielessä epäonninen, että Ollin skootterin kaasuvaijeri meni poikki. Korkeuserojen ansiosta rullaaminen takaisin vuokraamolle olisi teoriassa ollut mahdollista, mutta väärän käännöksen takia epäkuntoinen ajokki joutui niin pitkälle väärään suuntaan alamäkeen, että se jäi sille tielle.

Choco Factoryn suklaatyöpajalla jokaiselle lykättiin kouraan hattu ja esiliina. Vastavarustautuneina asetuimme kivisen työtason ympärille maistelemaan aluksi useampaa sorttia suklaanappeja. Yllättävän suuri ero niissä oli – papuja vaihtamalla toinen suklaa saattoi maistua sitruksisen kitkerältä ja toinen pehmeän pähkinäiseltä.

Pääsimme seuraavaksi valikoimaan, paahtamaan ja jauhamaan omat kaakaopavut. Näistä ei kuitenkaan tehty suklaata vaan kahta erilaista kaakaota. Ensimmäiseen perinteiseen reseptiin kuului kuumaa vettä, tahnaksi jauhettua kaakaota, hunajaa ja ihmisen verta.

Viimeistä ainesosaa varten opas kysyi vapaaehtoista. Jaakko nosti kätensä, jolloin opas puhdisti jaakon ranteen käsidesillä ja asetti sitä vasten partaterän. Stuntti vietiin huolestuttavan pitkälle, kunnes opas vihelsi pelin poikki ja nauroi perään.

Valmistimme ja joimme parilla eri reseptillä valmistettua juomaa, joita ehkä kaakaoiksikin voisi kutsua. Ne olivat maultaan peräti tutuhkoja, etenkin maitoon valmistettu jälkimmäinen.

Lopuksi saimme kaataa valmista suklaata ja täytteitä muotteihin. Suklaat kävivät jääkaapissa jähmettymässä, ja sen pakkasimme ne pieniin pussukoihin mukaan otettaviksi.

“Excun” päätteeksi kaivoimme esiin Fazerin sinisen ja ojensimme sen työpajan ohjaaja Diegolle. Hän maistoi palan ja totesi, että se on “hyvin erilaista”. Reaktio taisi kuitenkin olla ainakin positiivissävytteinen.

Illalla ruokailtiin. Aaro sai jo melkein kaikkien reissulaisten turvalliseksi testaamasta “siitä japanilaisesta” ravintolasta jälleen raakaa kanaa. Tästä ilmoitettaessa tarjoilija häkeltyi ja vei kanan uudestaan grilliin.

Päivä 21: Laguna Huantay

Tänään siirryttiin zombeina yhteen minibussiin klo 3.30. Virkaintoinen oppaamme Alfredo Puma rupesi selittämään väsyneelle kansalle jotain inkasettia heti aamuyöstä. Piti myös täyttää joku nimilista ennen kuin viimein pääsi takaisin nukkumaan useampi kymmenen minuuttia bussiin nousemisen jälkeen. Alunperin oli määrä olla yksi minibussi ja pienempi auto, mutta meistä neljä jäi kotiin huonon olon vuoksi, joten kaikki kynnelle kykenevät mahtuivat samaan autoon.

Pysähdyimme parin tunnin ajomatkan jälkeen Casa Salkantayhin aamupalalle. Sitten matka jatkui pelottavan kapeaa vuoristotietä vielä tunnin. Tie oli niin möykkyinen, että maavaraltaan puutteellisen olosen bussin pohja raapi maata useampaan otteeseen.

Saavuimme tyhjän oloiselle parkkipaikalle noin aamuseitsemältä. Kuskimme lykkäsi jokaiselle halukkaalle kouraan puisen kävelysauvan, ja pian lähdimme jo kävelemään kohti Humantay-järveä. Meille lupailtiin ensin muutama kilometri tasaista ja sitten kolmesataa metriä nousua vajaan parin kilometrin matkalla, mutta ilmeni että nuo ensimmäisetkin muutamat kilometrit olivat tosiasiassa loivaa ylämäkeä.

Oppaamme eteni jostain syystä aivan tajuttomalla tahdilla. Hän ilmeisesti tekee tämän reissun monta kertaa viikossa, joten ei ainakaan huonossa kunnossa ole. Perässä pysyminen teki tiukkaa vaikka opas tarjosikin vähän väliä Agua Floridaa hengiteltäväksi.

Joidenkin kymmenien minuuttien jälkeen saavuimme niin sanottuun “horses placeen”, jossa oli mahdollista ottaa hevonen alle reitin varsinaiselle jyrkälle osuudelle. Oppaamme kuitenkin ehkä jo arvasi että kukaan ei hevosiin sortunut kommentoidessaan hevospaikan pitäjälle “Tengo 18 caballos” (Minulla on 18 hevosta).

Jyrkän osuuden juurella opas tarjosi kaikille vielä lisähatsit Agua Floridaa sekä kokalehtiä pureskeltavaksi. Sitten saimme edetä rinnettä ylös omaan tahtiin. Opas tuli viimeisten kanssa muistuttaen useampaan otteeseen, että hänellä on happipullo mukana.

Kun viimein pääsimme ylhäälle, vastassa oli kuvakaunis maisema. Jäätikön peittämien vuorten välissä kimmelsi tyyni sininen vesi.

Kiipesimme järven pinnan tasosta vielä hieman sen reunalla olevalle harjanteelle, johon oli mukavaa istahtaa nauttimaan maisemista. Liian pitkään emme kuitenkaan ehtineet istumaan, kun järven rannalta kuului jo tuttu “Team Puma”-kutsuhuuto.

Laskeuduimme taas järven tasolle, jossa siirryimme sivuun istahtamaan Alfredon pitämälle oppitunnille. Kuulimme järven maantieteestä ja historiasta. Teimme myös pienen uhrauksen Pacha Mamalle (luontoäidille) kolmen kokalehden ja yhden kokistölkin muodossa.

Uhrausrituaalin ulkopuolellakin opas oli melkoinen hypeman. Hän oli koko ajan huutamassa joitain loitusja tai huudattamassa meitä hassuin lausein, kuten “lets go we made it team puma yay tengo ambe me gusta la coca”.

Uhrausrituaalin jälkeen kaikille annettiin vapaat kädet, tai siis jalat, siirtyä takaisin parkkipaikalle omaan tahtiin. Jotkut siirtyivät rauhalliseen vauhtiin, kun taas ensimmäisten tapaa laskeutua kuvaa parhaiten Lukaksen heittämä lause:

Sit sellaisata espanjalaista paimenhyppelyä koko matka alas.

Oi, kuinka hauskaa tuo olikaan.

Paluumatkan “tasaisella” osuudella, joka kattoi todellisuudessa melkein yhtä paljon korkeuseroa kuin jyrkkäkin osuus, tuli vastaan bussimatkalta tutut ranskalaiset. Ohittamisen jälkeen hekin vilkuilivat vielä taaksensa – varmaan tajusivat, keitä me olimme.

Palasimme parkkipaikalle odottamaan, että koko sakki (ja viimeisenä opas) saapui paikalle. Samalla reflektoimme, miten täydellinen ajoituksemme olikaan: olimme ensimmäisten joukossa paikalla, ohitsemme ei tullut yhtäkään hevosta, ja kun lähdimme, paikka alkoi olla jo tupaten täynnä.

Samat kyseenalaisen kapeat tiet veivät meidät jälleen aamupalan kanssa samaan ravintolaan lounalle. Aamupalaan verrattuna se oli kylläkin vähän keskinkertainen, ja vessat olivat kauhistuttavassa kunnossa.

Taas oli edessä pari tuntia ajomatkaa. Heikkojen yöunien ja raskaan liikuntasuorituksen jälkeen seurueemme vain halusi nukkua, mutta opas tuli eri ajatuksiin: Nyt oli aika quechuan kielen oppitunnille.

Kun oppitunti viimein päättyi, tuli vielä yllättävä kymmenisen minuutin “autonpesupysähdys”. Opas ilmoitti, että onneksemme vieressä on myös saatavilla hyvää artesaanijäätelöä.

Samalla kuin autosta huuhdeltiin puutarhaletkulla pölyt pois, ihmettelimme jätskipaikan tarjoamaa. Epävakuuttavan näköisestä jäätelöstä ostopäätöksiä teki vain Ella. Spekuloimme, että jätskipaikka oli jonkun oppaan kaverin omistama. Onko oikea aika pysähtyä autopesulle, kun on 18 asiakasta kyydissä?

Palasimme ruuhkan takia odotettua pidemmältä ajomatkalta cuscoon. Väki päivällisti ja valmistautui seuraavaan yhtä rankkaan päivään.

Iltaa väritti jopa aavistuksen haikeat tunnelmat. Aika Cuscossa on kulunut silmänräpäyksessä, ja reissua on enää viikko jäljellä. Vastahan olimme Buenos Airesissa, mutta kohta reissu on vain muisto.

Kuitenkin, jotta iltaa ei päätettäisi liian haikeisiin tunnelmiin, joku nostatti odotuksia Riosta lainaamalla somessa vastaan tullutta väittämää

It should be illegal to get married before visiting Rio as a single in your twenties.

Päivå 22: Rainbow mountain

Viimeinen päivämme Cuscossa alkoi jälleen epäinhimillisen aikaisella herätyksellä. Kaksi minibussia lähti liikkeelle kello 3.30. Onneksi tänään ainakin toisessa bussissa tilannetajuinen opas antoi nukkumisrauhan.

Kolmen tunnin teleporttaamisen jälkeen pysähdyimme mukiinmenevälle aamupalalle, ja pian jatkoimme taas matkaa puolen tunnin verran kohti Punaista laaksoa.

Saavuimme paikkaan, jossa oli ainakin viisikymmentä mönkijää pysäköitynä tasanteelle. Jokainen meistä ohjattiin mönkijän kyytiin, ja jostain oheisesta rakennuksesta tuotiin jokaiselle kypärät. Kun nämä olivat kunnossa ja mönkijä käynnissä, totuttelimme ensin mönkijöihin ajamalla kierroksia pienen “liikenneympyrän” ympäri.

Kohta lähdimme jo yhtenä letkana ajelemaan ylös mutkittelevaa hiekkatietä. Mönkijät paukkuivat välillä erikoisesti, ja ihmettelimme, mistä tämä johtui. Kilometrejä kertyi ehkä muutama ja korkeutta jokunen sata metri. Kanssamme ylös liikkui epämääräinen joukko moottoripyörillä kaksi päällä ajavia paikallisia, joista nuorimmat olivat varmaan alle 10v.

Antiklimaattisen lyhyeksi jääneen ajelun pysäköimme mönkijät ja luovutimme mönkijät näiden ihmisten haltuun. Mönkkäreittä lähdimme jalan etenemään pitkin polkua, jota markkinoitiin tasaisena, mutta jossa oli todellisuudessa varmaan parisataa metriä nousua. Vajaan viiden tuhannen metrin korkeudessa muutama askelkin hengästyttää, joten sadankaan metrin nousu ei ole mikään vitsi.

Rainbow Mountainin näköalapaikan huippu oli vielä viimeinen haaste. Kivisen portaikon huippu kohosi juuri ja juuri yli viiteen tuhanteen metriin. Paikalla oli läjäpäin muita turisteja ja niiden mukana parveilevia matkamuisto- ja alpakkayhteisselfiekauppiaita.

Pujottelevalla polulla mediatiimin tehtäviä toteuttavalla Mikael U:llä kävi hassusti: kameran linssinsuojus irtosi ja lähti kierimään jyrkähköä rinnettä alas. Refleksinomainen perään hyppääminen melkein onnistui, mutta suojus pääsi silti lipeämään käsistä, ja samalla kamera (ilman linssinsuojusta) kynsi pikkukivistä koostuvaa vuorenrinnettä melkoisella voimalla. Ihme kyllä, vastavalosuojan ansiosta linssiin ei tullut ainuttakaan naarmua. Itse vastavalosuoja tosin näyttää stuntin jälkeen katu-uskottavalta.

Mikael olisi halunnut lähteä rinnettä alas linssinsuojuksen perään, mutta opas kielsi sen ja meni sen sijaan itse hakemaan sen. Eipä kestänyt kauaakaan, kun hän löysi sen viitisenkymmenen metrin päästä sorapenkasta.

Huipulta laskeuduttiin hiljalleen takaisin mönkijöille, jotka olivat tässä välissä kuljettaneet varmasti ainakin yhden satsin turisteja ylös. Pohdimme samalla valintojamme, nimittäin alkuperäisessä suunnitelmassa olisimme lähestyneet vuorta eri puolelta ja ajaneet mönkijöillä melkein huipulle asti. Vain muutama päivä siten meille kuitenkin ehdotettiin, että voisimme myös nähdä Punaisen laakson ja saada samalla enemmän mönkijäaikaa, joten luonnollisesti suostuimme tähän ymmärtämättä sen urheiluimplikaatioita. Vaikka nousu olikin ohuen ilman takia joidenkin mielestä reissun raskain, oli monien mielestä Punainen laakso itse asiassa Rainbow Mountainia näyttävämpi näky, joten ehkä valinta oli loppujen lopuksi hyvä.

”Scenic piss” oli päivän sana.

Palasimme busseille ja ajoimme samaa reittiä takaisin. Lounaspaikalla ihmettelimme, miksi oppaiden ja kuljettajien ruokapöydät oli erotettu sermillä muusta tilasta. Lotta myös nappasi aamupalalle unohtuneen unimaskinsa mukaan. Sille tuli varmaan käyttöä, nimittäin moni nukkui taas kolmen tunnin paluuajomatkalla.

Hotellilla väki huolsi itseään suihkujen, päiväunien ja laittautumisen muodossa. Jotkut etkoilivat. Viimeisen Cusco-illan kunniaksi oli luvassa ensin yhteinen pöytävaraus todella fiinissä ravintolassa ja sitten paljon puhuttu seikkailu Cuscon yöelämässä.

Ravintolassa syötiin ja juotiin hyvin.

Ravintolan jälkeen suuntasimme Jaakon löytämään bilehostelliin. Hyvä piti kuitenkin ansaita, nimittäin tuonne päästäkseen piti ensin kävellä jyrkkään ylämäkeen monta sataa metriä. Haasteen ylitettyämme meidät palkittiin hyvällä menolla ja bilispöydällä.

Kellon lyödessä yksi hostelli sulki ovensa. Valot syttyivät, ja soittolistalla seuraavana ollut New Way Home pyöri traagisesti volyyminupit kaakon sijaan lounaassa parhaista neuvotteluyrityksistämme huolimatta. Oli aika etsiä uusi kohde, mutta lähempänä keskustaa sijainneelle paikalliselle klubille olimme tervetulleita.

Loppukaneetti

Huhhuh, matka on jo melkein ohi. Vielä olisi kuitenkin Riosta kerrottavaa, mutta se vaatii vielä paljon puhtaaksi kirjoittamista. Kuitenkin se, että Cuscokin saatiin kirjoitettua puhtaaksi vasta Helsinki-Vantaalta julkaistaaksi kertoo, että Riossa sattui ja tapahtui. Pysythän linjoilla!