Matkapäiväkirja: Atacaman Aavikko

Hei vaan taas! Matkapäiväkirja jatkuu, ja tällä kertaa kirjoitetaan matkan hektisestä aavikko-osuudesta.

Päivä 10: Matkustuspäivä

Lähdimme Buenos Airesin majoitukselta aamukahdeksalta kahdella minibussilla. Varasimme hyvin aikaa lentokenttäkomplikaatioille, mutta EZE-kenttä palveli niin hyvin, että tämä aika vietettiin jonottamisen sijaan notkuen kentän Burger Kingissä.

Latamin Dreamliner kyyditsi meidät Andien yli Santiagoon. Vuorten kupeessa sijaitsevaan kaupunkiin suuntaavat lennot lentävät laskeutuessaan hienoa reittiä vuorten huippujen seassa.

Maahantulo Chileen oli aavistuksen Argentiinaa intensiivisempi. Ilmeisesti Andien eristämää ekosysteemiä yritetään suojella, ja siksi tulli pitää tiukkaa jöötä eläin- ja kasviperäisten tuotteiden suhteen. Siiri ja Ilona joutuivat satunnaistarkastukseen. Laukkujen läpivalaisussa löytyneet, Buenos Airesista hankitut dulce de leche (DDL) -purkit eivät ollutkaan hunajaa.

Terminaalin vaihdon yhteydessä pieni pyörähdys Santiagon ulkoilmassa säväytti huonolla ilmanlaadullaan. Oikeassa terminaalissa noin kolmen tunnin välilasku kului jälleen lentokentän ravintolamaailmassa. Sitten vaihdettiin konetta nöyrempään A321:seen, jolla loikkasimme maan sisäisellä lennolla Calamaan.

Calaman kentällä hyppäsimme jälleen kahden minibussin kyytiin, jotka vei meidät pimeää aavikkotietä pitkin kohti San Pedro de Atacaman kylää. Tien varrella näkyi ajoittain ristejä – huonokuntoinen vuoristossa mutkitteleva tie ei ollut mikään turvallisin ajettava. Ilmeisesti näillä teillä myös salakuljetetaan varastettuja autoja, tietenkin ilman valoja.

Saavuimme sievään Hostel Mamatierraan, jossa oli vajaa tunti aikaa syödä jotain ennen tulevaa tähtiretkeä. Fiksuimmat ostivat kaupasta pikanuudeleita ja valmistivat ne hostellilla. Noin puolet meni seinänaapuriin empanaderiaan, joka meni tilanteessa ennustettavasti aivan tukkoon. Kun viimeisetkin empanadat viimein saatiin, minibussit lähtivät matkaan parisenkymmentä minuuttia myöhässä.

Hostel Mamatierra tarjosi laadukasta majoitusta. Huoneita yhdisti sisäpiha-alue, jolla oli pöytiä, tuoleja ja riippumattoja.

Ajoimme jokusen kilometrin päähän tien vierelle viritetylle tähtientiirailuasemalle. Istuimme puolikaareen asetetuille aurinkotuolimaisille penkeille ja kuuntelimme oppaan sekoitusta incojen mytologiasta ja modernista tähtitieteestä. Pelottavan voimakas vihreä laserkeila viuhui taivalla, kun opas osoitteli yksittäisiä taivaankappaleita. Tiirailun jälkeen oli pienen tähti- ja potrettikuvailuhetken aika, jonka jälkeen siirryimme busseilla tien toisella puolella sijaitsevaan rakennukseen hetkeksi lämmittelemään ja nauttimaan yllätystarjoiluista. Tarjolla oli Pisco souria, vaikka olimme etukäteen ilmoittaneet, ettemme juo alkoholia.

Kuumien juomien ja naposteltavien jälkeen siirryimme vielä rakennuksen pihalle, jossa punaisten led-nauhojen ohjaamina katsoimme taivaalle vielä kolmen eri teleskoopin läpi.

Rakennuksen pihalla oli kolme erilaista teleskooppia pyöreiden betonisten alustojen päällä. Navigointia tukemassa oli punaiset led-nauhat. Punainen väri häiritsee hämäränäköä vähiten.

Juuri ennen keskiyötä lähdimme takaisin hostellille. Kokemus oli kuitenkin selvästi vaikuttava, sillä paluumatkalla puhuttiin todella syvällisiä. Keskellä aavikkoa tähtitaivas oli näyttävä, ja esimerkiksi linnunrata loisti tavalla, jota ei ainakaan Etelä-Suomessa ikinä näkisi. Ai niin, ja taivas oli tietenkin tottumuksiimme nähden ylösalaisin.

“Oli vitun smuutti” - Lukas.

Sakarin iPhonella tuli kolmijalalta aika hyviä pitkän valotusajan kuvia.

Päivä 11: Aavikkokylän syvyyttä

Hostel Mamatierra tarjosi ensimakua Bolivian majoituksista. Huoneita ei lämmitetty, mutta sen sijaan peittoja oli tarjolla ainakin viiden sentin paksuudelta. Tämä jakoi ryhmässämme mielipiteitä.

Aamupala, toisaalta, ei jakanut mielipiteitä. Tarjolla oli pannukakkuja, munakokkelia, hedelmäsalaattia, ja itsepalveluna kaikkea muutakin. Koka-lehtiäkin löytyi, ja moni testasikin niitä pureskellen tai teen muodossa. Aamupalan kylkiäisinä moni aloitti tänään Diamoxin syömisen vuoristotaudin ennaltaehkäisyyn. San Pedro de Atacama on jo n. 2600 metrin korkeudessa, ja tulevat majoitukset ovat huomattavasti korkeammalla.

Päivä lähti monilla käyntiin kaupunkikierroksella. San Pedro de Atacama on todella suloinen pikku kylä. Hiekka, lämpötilaerot, kapeat kadut ja joka puolella vilisevät koirat luovat oman tunnelmansa. Kylää ympäröi kaunis vuoristo. Kokonaisuus vaikuttaa helsinkiläiselle absurdilta, mutta omalla tavallaan kutsuvalta. Aurinkorasva vaan täytyy muistaa, sillä vuoristossa UV-indeksi on suomalaisnäkökulmasta älytön.

Tämä katu oli suuremmasta päästä San Pedrossa.

Monet shoppailivat kylästä villapaitoja. Väitetysti laaman- ja alpakanvillasta valmistetut kuvioidut neuleet maksoivat vain parisataa bolivianoa eli parikymmentä euroa.

Vaihtoehtoisiakin ajanviettotapoja löytyi. Mikael U ja Siiri lähtivät hakemaan syvyyttä paikallisesta terveyskeskuksesta. Röntgensaliin saakka Siiri ei tulkkina päässyt. Keuhkokuva onneksi poissulki pelätyn keuhkokuumeen, ja kyseessä oli vain keuhkoputkentulehdus, jonka hoitoon tarjottiin resepti parasetamoliin ja kortisoniin. Diamoxia näiden kanssa ei kuitenkaan saa ottaa. Koko lysti kustansi 70 euroa.

Mikael oli nukahtanut terveyskeskuksen odotushuoneeseen. Onneksi Siiri oli valppaana.

Axelkin tuli pian perässä terveyskeskukselle – hän puolestaan pääsi elektrokardiogrammiin. Tämä oli kuitenkin lähinnä ennaltaehkäisevä toimenpide, ja ohjeeksi annettiin syödä vähän Diamoxia ja jatkaa matkaa. Tämän lystin kustantaminen oli muuten ongelma, nimittäin kukaan ei suostunut ottamaan palvelusta maksua. Puolen tunnin odottelun jälkeen paikalle saapui hoitaja, joka sanoi “just go 🤫”. Näin tehtiin, mutta sähköpostiosoite jätettiin mahdollista laskua varten.

Iltapäivällä lähdettiin jälleen minibusseilla kohti alle tunnin päässä sijaitseia laguuneja. Näimme pari erilaista laguunia, söimme, ja pääsimme uimaankin yhdessä laguunissa. Todella korkea suolapitoisuus todella kellutti. Kun tuon suolan taas halusi huuhdella pois, oli käytettävissä 30 sekuntia suihkuaikaa per henkilö.

Illalla väki testaili paikallisia ravintoloita. Kun suhtautuminen hanaveteen oli tasoa “nyt viimeistään kantsii olla juomatta hanavettä”, moni mietti, mitä kaikkea annoksista kehtasi syödä. Tuoreet vihannekset jäivät monien kohdalla lautasille aterian päätteeksi. Hinnalla annoksia ei kuitenkaan oltu pilattu.

Illalla väki pakkaili ja valmistautui huomista aikaista rajanylitystä varten.

Päivä 12: Aavikkokierros ja ongelmanratkaisua

Päivä lähti käyntiin varhain San Pedro de Atacamassa. Hostellin väki oli ystävällisesti pakannut meille aamupalapussukat, jotka nappasimme mukaan ja lähdimme aamuviideltä kohti rajaa. Lähdimme ajoissa, jotta olisimme jonotusjärjestyksessä aikaisia, rajalle nimittäin tulisi paljon autoja heti aamulla.

Ajoimme pilkkopimeässä hienon vuoriston läpi, kunnes saavuimme rajalle klo 5.50. Ennen meitä oli vain kaksi bussia. Polttoainetta säästääkseen kuljettajat sammuttivat autot, ja pian toinen kuljettaja viittoikin tuulilasiin ja sanoi hielo (jäätä).

Meille ilmoitettiin kuljettajien toimesta, että raja ehkä aukeaisi kuudelta. Odottelimme, kunnes reippaasti kuuden jälkeen tuli uutta tietoa, että raja aukeaisikin kahdeksalta. Hytisevinä koitimme keksiä ajanvietettä. Odotellessa reissulingoon myös lisättiin DDL:n (dulce de leche) ja syvyyden kaveriksi Inca baño, joka kuultiin kuljettajan suusta jonkun viittoessa menevänsä tarpeille lähellä sijaitsevan kivenmurikan taakse.

Jonkun matkalaisen Inca baño -reissun aikana kuljettaja oli kirvistellyt, nimittäin raja-alue on kuulemma miinoitettu. Kellään ei ole varsinaista tietoa siitä, kuinka lähellä tätä miinakenttää käveltiin.

Kun aurinko oli jo noussut paljastaen ympäröivät ökykauniit vuoristomaisemat, raja viimein aukeni. Sillä hetkellä takanamme oli ainakin tusina minibussia. Me olimme aikaisen lähtömme ansiosta jonon etupäässä, joten pääsimme pian viranomaisten puheille.

Chilen puolella rajanylityksessä oli militantti tunnelma. Ajoimme läpi rakennuksen, jossa oli huone. Meidän piti jonottaa katoksen alla huoneen ulkopuolella jonossa siten, että kukin siirtyi yksi kerrallaan kahdesta palvelutiskistä vapautuneelle hakemaan passiin leimaa.

Pian hyppäsimme takaisin busseihin ja toistimme rajanylitysrumban Bolivian puolella. Rajalla olevassa rakennuksessa meidän piti heikon wifin varassa täyttää maahantuloilmoitus. Jostain syystä iPhonella tähän wifiin ei päässyt kiinni, joten väen Androidit kiersivät. Näytettyään täytetyn maahantuloilmoituksen sai pienen sinisen lapun, joka piti näyttää rakennuksen ulkona odottavalle poliisille. Tämä taas päästi eteenpäin varsinaiseen maahantuloon, jossa jälleen saimme passiin leimat.

Kun vihdoin olimme Bolivian puolella, vaihdoimme ajokkeja kahdesta minibussista viiteen maasturiin. Rinkkoja lykättiin autojen taakse niin paljon kuin mahtui, ja loput sidottiin katolle.

Olimme nyt aavikkokierrosfirma Heavenly Landin armoilla. Oppaamme Daniela sekä viisi kuljettajaa antoivat kuitenkin vakuuttavat ensivaikutelmat, joten tämä ei herättänyt liikaa pelkoa. Olimme ennalta miettineet autojaot kielitaidot ja matkapahoinvointialttiudet huomioiden (kts. kolmas blogiteksti), mutta kuten huonejakojenkin kanssa, pitkäläisten flunssastatus pisti jaot osittain uusiksi.

Aavikkokierros lähti käyntiin, ja pian olimme ihmettelemässä ensimmäisiä laguuneja. Toinen niistä oli ilmeisesti myrkytön ja toinen oli arseenista vihreä.

Myrkytön laguuni valui hiljalleen arseenilaguuniin. Näiden välimaastossa janoaan sammuttanut lintu ei varmaan voi enää kovin hyvin.

Oli kylmä ja tuulista, mutta aurinko porotti. Näihin olosuhteisiin oli haastavaa pukeutua, ja monilla oli vilu. Onneksi pian pysähdyimme muutaman rakennuksen keskittymään, jossa pääsimme sisätiloihin lämmittelemään ja syömään paljon kaivattua ruokaa. Ruoka yllätti positiivisesti, sillä se oli varsin mukiinmenevää, ja ennen kaikkea sitä uskalsi syödä ilman vatsatautipelkoa. Kuten pian opimme, lounaamme aavikkokierroksella tulisivat kaikki olemaan samankaltaisia: pastaa, lihaa ja kypsennettyjä vihanneksia. Ei poikennut kovinkaan paljoa jostain, mitä mummu saattaisi laittaa mökillä.

Lounaan jälkeen saimme pulahtaa altaaseen, jonka vesi johdettiin kuumasta lähteestä. Hyisen aamupäivän jälkeen moni tarttui tilaisuuteen mielellään. Vesi oli kuin kuumassa paljussa, mutta meillä ei ikävä kyllä ollut aikaa nauttia siitä pitkään. Oppaamme oli myös sanonut, että altaaseen ei ole asiaa mikäli on yhtään vuoristotaudin oireita. Tähän syynä oli hikoilu, joten vaikka kaikki eivät täysin ohjeita noudattaneetkaan, oli altaan reunalla elektrolyyttijuomahuolto ainakin kunnossa.

Altaan jälkeen pysähdyimme vielä pariin otteeseen. Yksi pysäkeistämme oli “keihuvat mudat”, jossa pienellä alueella oli useampia kuoppia, joista pulppusi mutaa ja rikkikaasua. Vieressä oli myös maalämpövoimala, joka hyödynsi tätä geotermistä aktiivisuutta.

Illalla saavuimme majoitukseemme pikkukylään, joka hädin tuskin näkyi kartalla. Majoituksen laatu oli vähän mitä oli, ja rakennuksessa ei ollut lainkaan lämmitystä. Suihkuvesi saattoi ehkä olla lämmintä riippuen kaasulämmittimen mielentilasta, ja WiFi toimi 20 bolivianoa (n. 2€) maksavilla kertakäyttösalasanoilla.

Hostellissa oli pistorasioita tarjolla varsin rajallisesti.

Meille tarjoiltiin illallinen, joka koostui leivästä, keittoliemestä, pastasta ja jauhelihakastikkeesta. Tämäkin illallinen oli yllättävän mukiinmenevä, mutta määräältään aavistuksen rajallinen. Lämmintä se ainakin oli, mikä oli ihan kiva piirre kun syö kerrospukeutuneena pakkasessa.

Illallistunnelma oli hyinen.

Illallisen yhteydessä oli aika puhua La Pazin mielenosoituksista ja matkasuunnitelmista yhdessä. Seuraavassa kaupunkikohteessamme La Pazissa on siis ollut jo noin viikon kestäneet mielenilmaukset ja tiesulut, jotka estävät kaiken liikenteen tieliikenteen kaupunkiin ja kaupungista ulos. Mielenosoittajat vaativat presidentti Rodrigo Pazin eroamista sillä hän on vain joitain päiviä sitten asettanut uusia lakeja, jotka mm. kolminkertaistivat polttoaineen hinnan ja mahdollistivat maaseutumaan käytön asuntolainojen takauksena.

Meidän oli määrä lähteä aavikkokierroksen jälkeen yöbussilla La Paziin, mutta nykytilanteen valossa emme sinne uskalla lähteä. Ilmeisesti mielenosoitukset ovat rauhanomaisia, ja niiden läpi pääsisi kävellen, mutta edes niille saakka pääseminen on kyseenalaista. Huhujen mukaan ambulanssitkaan eivät pääse kulkemaan kaupungissa kunnolla, ja sairaaloista loppuu tarvikkeet.

Teimme hätäkokouksessa työnjaon, ja ryhdyimme selvittelemään muita vaihtoehtoja siirtyä seuraavaan pääkohteesemme Cuscoon. Jotkut selvittelivät mahdollisia bussiyhteyksiä, Lukas jutteli matkatoimiston kanssa mahdollisista tilausajoista, jotkut katselivat lentolippuja ja toiset soittelivat vakuutusyhtiöille. Varmuuden vuoksi joku ilmoitti myös killan rahastonhoitajalle ja puheenjohtajalle mahdollisista äkillisistä likviditeettitarpeista.

Noin tuntia myöhemmin palaveerasimme taas selvitysten tuloksia, joiden pohjalta muodostimme kolme vaihtoehtoa:

1. Jos vakuutusyhtiö ilmoittaa varmasti kattavansa kustannukset, menisimme helpoimman kautta
2. Matkafirma kuljettaa meidät rajalta Arecaan, josta jatkaisimme joko busseilla tai lennoilla.
3. Etsisimme omin päin bussiyhteydet

Jotain puhetta oli myös “Amazing racesta”, jossa jokainen koittaisi selviytyä itse Cuscoon muutamassa päivässä sekä yksityiskoneesta, mutta nämä jäivät ehkä syystäkin lähinnä ideatasolle.

IFiltä saimme kiinni vain robotin, josta ei ollut mitään hyötyä. Sentään hämärän eSIM-firma Global YO:n puheluominaisuudella onnistui soittaa Suomeen vain hintaan 50snt/min Elisan 3€/min sijaan. Päätimme yrittää varhain aamulla uudestaan, sillä olihan nyt aamuyö Suomessa.

La Paz -tilanne, omalaatuinen majoitus, kiertävät flunssat sekä korkeus ovat selvästi nakertaneet moraalia. Nyt näkyy viimeisessä reissua edeltävässä kokouksessa puhuttuja stressireaktioita – lähinnä ehkä ratkaisuhakuisuutta. Tämä yö on myös vuoristotaudin kannalta kaikista vaarallisin, mikä ei ainakaan helpota tilannetta.

Mutta hei, eivätkös tällaiset haasteet rakenna yhteishenkeä?

Aino hahmotteli viestinnän tueksi reittejä Wärtsilän exculta saatuun muistivihkoon. Kuvassa näkyy piirroksen toinen versio.

Päivä 13: Aavikkokierrosta ja ongelmanratkaisua, osa 2

Aamu alkoi soitolla IFiin. Vaan eipäs alkanutkaan, sillä aamu alkoi kadonneen WiFi-yhteyden selvittelyllä.

Vakuutusselvittelyyn eSIM-puhelua varten tarvittiin verkkoyhteys. Mobiilinetistä ei ollut havaintoakaan, joten yhteytemme Suomeen oli tästä täysin riippuvainen. Eilen illalla olosuhteisiin nähden mainiosti toiminut WiFI-yhteys oli kadonnut kokonaan, ja särminä teekkareina huomasimme nopeasti, ettei hostellin aulan purkissa palanut yhtäkään lediä.

Ihmettelimme hetken tilannetta ja lähdimme pian etsimään henkilökuntaa. Kello oli siis noin 7.45, mutta siitä huolimatta löysimme meidät eilisiltana vastaanottaneen työntekijän käytävältä pian. Onnistuimme jollain ilveellä viestimään kielimuurin läpi ongelmamme, ja vielä uskomattomammin myös WiFi-yhteyden tärkeyden, kun vastauksena oli, että netti on käytettävissä vain tiettyinä kellonaikoina.

Pian työntekijä marssi toiseen päähän hostellia herättämään jonkun toisen henkilön. Hän tuli napauttamaan reitittimen keskeytymättömän virtalähteen päälle ja selitti sitten, että tarvitsemme uudet kertakäyttösalasanat. Kun purkki käynnistyi, puhelimiimme tuli ilmoituksia, siis netti toimi, joten päästimme tämän henkilön takaisin unten maille.

Yhtäkkiä viestit eivät mennytkään enää läpi, siis menimme nöyränä koputtelemaan tuon henkilön huoneen ovelle 50 bolivianon setelin kanssa sanoin “Dos contraseñas por favor”. Hän kaivoi silmälasikotelostaan pari salasanalappua ja ojensi ne sekä kymmenen bolivianoa kolikkoina ovenraosta.

Pian yhteys taas toimi, ja keskustelustrategian läpipuimisen jälkeen soitimme IFille. Saimme asiakaspalvelusta ihan aidon oikean ihmisen kiinni, joka lupasi yhdistää meidät johonkin toiseen numeroon. Korvaukset tai vahingot taisi olla nimeltään.

Uudesta linjasta meille kuitenkin vastasi sama hyödytön robotti kuin eilen. Lopetimme puhelun ja soitimme samaan numeroon uudestaan, ja jälleen meille vastasi sama robotti.

Tragikoomisesti WiFi-yhteys katkesi heti tämän jälkeen, sillä vähäisestä akun varauksesta jo käynnistämisestään alkaen hälyttänyt keskeytymätön virtalähde oli viimein antanut kaikkensa. Samaan aikaan eilen illalla pihalla hurissut aggregaatti loisti hiljaisuudessaan.

Tämän episodin aikana myös muut kuin vakuutusiskuryhmäläiset olivat jo heränneet aamupalalle. Kelasimme äskeisen tilanteen läpi ja totesimme, että koitamme ottaa yhteyttä Reetan isään ja pyytää häntä soittelemaan vakuutusyhtiöille.

Oppaamme anteliaasti lainasi puhelintaan, jossa oli jotenkin maagisesti edes jotenkin toimiva nettiyhteys, ja laitoimme Whatsappin laulamaan. Viestit eivät menneet heti läpi, joten samanaikaisesti soitimme normaalin puhelun hostellin pihalta hiekkakasan päältä kurkotellen puhelimella taivaaseen.

Kun sekä viesti että puhelu saatiin läpi, oli meidän jo aika lähteä jatkamaan aavikkokierrosta. Saimme kuitenkin ehkä tuntia myöhemmin vastauksen Reetan isältä, joka soitti useamman vakuutusfirman läpi ja onnistui myös jotenkin päästä IFille läpi juttelemaan ihmiselle. Ikävä kyllä “helatorstain jälkeiseen perjantaihin” vedoten IF oli kieltäytynyt ottamasta kantaa asiaamme, ja neuvoi odottamaan maanantaihin, joka olisi jo liian myöhäistä. Järjestön nimissä varattu matka on kuitenkin niin erikoistilanne, että vasta maanantainakin saisimme korkeintaan jotain suuntaa-antavaa tietoa.

Tämän koko episodin aikana Lukas on koordinoinut oppaamme puhelimen kautta yhteistyötä matkafirman kanssa. Hakusessa on kuljetus Aricaan Chilen ja Bolivian rajalta, johon aavikkokierrosfirma voisi meidät kuulemma tarvittaessa jättää.

Päivä ei ollut vielä edes päässyt käyntiin, mutta La Paz -rumbasta on jo kirjoitettu yli 400 sanaa. Jatketaan nyt kuitenkin itse kierroksen tapahtumilla.

Hyppäsimme jälleen maastureiden kyytiin, ja lyhyen ajomatkan jälkeen saavuimme kuin suoraan Tatooinelta vedettyyn maisemaan. Hiekkapohjasta kasvoi vaikuttavia kivimuodostelmia, joista yksi oli puun muotoinen.

Kiven eri kerrosten vaihtelevien mineraalipitoisuuksien vuoksi eroosio on syönyt niitä enemmän alhaalta kuin ylhäältä.

Oppaamme erehtyi antamaan luvan kiipeilylle, ja siitähän vasta apinalauma pääsi valloilleen. Tätä se vakuutus ei varmastikaan kattanut, mutta kivet olivat aivan liian kiipeiltäviä.

Siisti ensimmäinen pysäkki ja eilistä lämpimämpi sää kohottivat tunnelmaa nopeasti.

Seuraavaksi oli vuorossa lisää laguuneja ja flamingoja. Flamingot olivat aika säikkyjä ja karkasivat huomaamattomasti kauemmas aina kun joku yritti vähän lähestyä niitä. Yksi kappale tekstiä ei tee näiden maisemien kauneudelle täyttä kunniaa.

Lounastimme jälleen, ja väki parveili ravintolan WiFi-yhteyden äärellä. Saimme kaistan kylläiseksi varsin nopeasti, ja jouduimme rajoittamaan netin käyttöä, jotta Lukas sai lähetettyä passikuvia peruuntuneiden bussimatkojen korvauksia varten.

Ravintolan infraa. Sähköt tulivat aurinkopaneelista ja jokin yhteys, ehkä netti, lautasantennin kautta.

Jatkoimme viereisen Laguna Negran, Mustan Laguunin yläpuolelle kohoavalle niemennyppylälle. Paikka oli täynnä erikoista liuskakiveä, ja maisemat olivat mielettömät. Mustan laguunin vieressä oli suota muistuttava alue, ja sen rannalla taivalsi yksinäinen laama, jota tiirailtiin Axelin kiikareiden läpi toden teolla. Tällä paikalla oli myös omituisia vihreitä pallomaisia kasveja, jotka muistuttivat koralleja.

Lukas yritti kiivetä liuskaa, mutta se ei kestänyt. Kuvan etualalla näkyvä vihreä pallo on porkkanalle sukua.

Liuskakivi suorastaan kutsui kiipeilemään. Peter niin tekikin, mutta kivi lohkesi jalan alla ja meni sekä sukan että ihon läpi. Onneksi pahempaa haaveria ei sattunut. Ja kivi tästä huolimatta tietenkin huiputettiin.

Laguna Negran ympäristö oli niin hienoa, että oppaan puheita ei edes ollut kuuntelemassa muut kuin Jonna ja Karoliina, vaan kaikki pällistelivät maisemia omin päin.

Tämän jälkeen suuntasimme pitkälle ajomatkalle aavikon halki kohti seuraavaa majoitusta, suolahostellia. Välillä pysähdyimme bongailemaan laamoja ja mitä milloinkin, mutta noin pari tuntia matkassa kesti.

Oppaamme Daniela kertoi tämä ajomatkan aikana sekä itsestään että Boliviasta paljon. Hän on opiskellut pääaineenaan kieliä, ja se näkyykin hänen englannintaidoissaan. Hän kertoi matkaopastyöstä, matkafirma-multihomingista sekä aikaisemmista vapaaehtoistehtävistään eläinten parissa. Hän on kokonaisuudessaan saanut 17 (!!) rabiesrokotetta.

Daniela vaikuttaa aidosti välittävän esittelemästään luonnosta, ja hän kertoikin olevansa “kapitalisti”, mutta ympäristön suhteen vasemmalla. Hän puhui melko avoimesti raha-asioistaan, ja muun muassa ilmaisi toiveensa saada seuraavan keikan meidän jälkeemme, koska halusi tienata vielä. Daniela vuokraa kahta asuntoa samanaikaisesti ilmeisesti opastyön luonteen vuoksi.

Boliviassa poliittinen kenttä ja demografiat ovat Suomeen nähden päinvastaisia: yleistäen, vasemmisto asuu maalla ja oikeisto kaupungeissa. Viranomaiset ovat täällä myös helposti lahjottavissa, toisin kuin Chilessä.

Danielan ja viiden kuljettajan dynamiikka on mielenkiintoinen. Daniela ja Jesús (#1 ja samalla nopein auto) tuntevat toisensa hyvin. Jesús ja Alejandro ovat ainakin työbestiksiä. Yhden kuljettajan kanssa Daniela on kolleegatasolla, ja kaksi on kokonaan uusia tuttavuuksia. Jesús kiusaa Danielaa tämän paksusta kaupunkilaismurteesta.

Pitkän matkan jälkeen saavuimme viimein “Salt Hostel”:iin. Innokkaimmat testasivat heti nimen todenperäisyyttä nuolemalla seiniä. Edelliseen majoitukseen verrattuna tämä on suorastaan luksusta.

Suolaistahan se oli.

Pienen huonejakorumban jälkeen väki vetäytyi huoneisiin huoltamaan itseään. Samanaikaisesti Lukas ja kumppanit hoitivat jälleen La Pazille vaihtoehtoissuunnitelmia kultaakin kalliimman, tai oikeastaan 10 bolivianon hintaisen, WiFin äärellä.

Valtaosaan huoneista kuului suihku, ja suurin osa sai sieltä peräti lämmintä vettä. Suihku tuntuu luksukselta aavikon pölyn ja kuivan ilman keskellä. Kuiva ilma syö limakalvoja, ja suihku irrottaa nenästä verisiä klönttejä.

Illallinen noudatti eiliseltä tuttua kaavaa: ensin teehetki, sitten keittoa ja leipää ja pääruoaksi jotain kuumaa. Tällä kertaa ruokaa oli kuitenkin aika vähän, joten mukaan pakatuille eväille tuli käyttöä. Fiksuimmat toivat mukanaan myös papuja, jotka henkilökunta lämmitti keittiössä.

La Paz -keskustelu jatkui tämänkin illallisen yhteydessä. Nyt päälimmäiseksi vaihtoehdoksi valikoitui julkinen bussiyhteys Chilen rajalle, josta matkafirma kuljettaisi meidät Arecaan. Arecasta pääsisimme joko bussilla tai lentäen Cuscoon. Toinen vaihtoehto on matkustaa julkisilla Calamaan, josta lennettäisiin Cuscoon.

Ilmapiiri näiden keskustelujen aikana oli jännittynyt, ja kaikkea muuta kuin sitä kun kiipeilimme päivän alussa. Reissutiimi ja erityisesti Lukas yhteyshenkilönä matkafirmaan painavat ylitöitä.

Hetken illallisen päättymisen jälkeen matkafirman Jeff palasi Lukakselle uutisten kanssa: Yhteys rajalta Arecaan ei onnistu, joten vaihtoehtoja on kaksi. Kummassakin mennään ensin bussilla Uyunista Calamaan, ja siitä joko useamman pitkän bussimatkan tai kolmen lennon ketjulla Cuscoon. Näistä ensimmäinen sisältäisi pari vuorokautta yhtäjaksoista bussimatkaa ja jälkimmäinen taas kustantaisi viitisensataa euroa. Tilanteessa, jossa vakuutus ei tätä korvaisi, jälkimmäinen vaihtoehto söisi koko matkakassan puskurin läpi ja haukkaisi jokaisen henkilökohtaisesta taloudesta vielä parisataa euroa.

Kireä tunnelma jatkui hostellin aulassa WiFin kantama-alueella. Reissutiimiläiset funtsivat, kumpi vaihtoehto valitaan ja millä kriteereillä voidaan vedota demokratiaan päätöksenteossa. Osa reissulaisista oli jo nukkumassa, osa taas oli ottamassa aulassa kantaa tilanteeseen. Keskusteluissa oli esillä myös sellainen vaihtoehto, että voisimme jakautua kahtia.

Muistutuksena, meillä ei ole varmaa tietoa siitä, kattaako vakuutus nämä matkat ja majoitukset, vaikka ehtoja olemmekin tulkinneet tilanteemme kannalta suotuisiksi.

Järjestettiin anonyymi Telegram-äänestys kahden vaihtoehdon välillä, ja tilanteen annettiin rauhoittua yön aikana. Joka tapauksessa tulemme kuitenkin viettämään alkuperäiseen suunnitelmaan nähden yhden ylimääräisen yön Uyunissa, joten Siiri ja Ella varasivat tämän majoituksen kaiken yllä mainitun ohessa.

Päivä 14: Aavikkokierroksen päätös

Aamupalalla saatiin eilisen äänestyksen tulokset: 20 äänesti lentämisen puolesta ja 2 bussien puolesta. Vetosimme demokratiaan ja puolitoista vuotta sitten, PitkäXQ-hakemuslomakkeessa hyväksymään sitoumukseen kattaa henkilökohtaisesti enintään 1000€ kuluja yllättävissä tilanteissa. Ja yllättävä tilannehan tämä oli.

Kansan mandaatilla annettiin matkatoimistolle vihreää valoa varata lentoja. Sitten lähdimme jälleen WiFin ulottumattomiin.

Päivä alkoi kierroksella kylässä olevalla hautausmaalla. Kivisten kumpujen sisällä näkyi satoja vuosia vanhoja luurankoja. Aikalaisen aateliston tunnisti siitä, että niiden kallot olivat suipoiksi puristettuja.

Matka jatkui hautausmaalta kohti ehkä koko aavikkokierroksen odotetuimpaa kohtaa: suolatasankoja. Maisemat vaihtuivat vauhdilla jäätynyttä merta muistuttavaan suolaan.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli saari täynnä kaktuksia. Suolasta nouseva kumpu tosiaan näytti saarelta, ja myös kaktusten osalta lupaukset lunastettiin. Samalla kun kiipesimme saaren huipulle ehkä vajaat sata metriä korkeutta, kuljettajamme virittivät saaren läheisyyteen tasangolle ruokapöydän sekä siihen jostain antimet. Siiri ja Ilona joutuivat, ikävä kyllä, jäämään vuoristotaudiltaan odottelemaan saaren juurelle.

Saaren jälkeen ajelimme muutaman kilometrin keskelle ei mitään. Kuljettajat repäisivät jostain esiin dinosaurusleluja ja muuta rekvisiittaa ja kertoivat, että nyt on “crazy photos”-aika. Heidän ohjeistaminaan ryhdyimme ottamaan hassuja perspektiivikuvia, joista kieltämättä tuli ihan hyviä joukon skeptisyydestä huolimatta.

Kuvien jälkeen jatkoimme eteenpäin etsimään suolakristalleja. Pysähdyimme alueelle, jossa suolan tasaisen pinnan rikkoivat pienet kuopat, joissa oli vettä. Näihin kuoppiin saattoi kurkottaa, jolloin suolan pintakerroksen alta vedestä saattoi löytyä siroja suolakristalleja.

Tutalaisina ryhdyimme tietysti heti optimoimaan kristallinetsintäprosessia. Excuhalkoja varten mukana ollut vasara löytyi äkkiä, ja yhdellä kuljettajalla mukana ollut ruuvimeisseli toimi talttana.

Kristallirumba saatettiin aikataulusyistä päätökseen, ja suuntasimme seuraavaksi kohti tasankojen ensimmäistä suolahotellia ja sen pihalla olevaa lippuaukiota. Tuolla aukiolla oli ainakin tusinan verran lippusalkoja, joissa jokaisessa oli useampia lippuja. Nämä liput oli lähinnä maiden lippuja, mutta jokunen futisjengikin löytyi.

Emme ollut pakanneet Suomen lippua mukaan, mutta idea PoRa-paidan salkoon nostamisesta kiehtoi. Ryhdyimme siis tuumasta toimeen, ja vaaleanpunainen PoRa-paita oli pian kiinni yhdessä salossa eilisen pyykkinarulla Kanadan lipun alla.

Teemun ja Antin olkapäillä seisten Miksel sai paidan viritettyä ehkä neljän metrin korkeuteen. Kummankin hihan ympärille viritettiin lenkki merimiessolmulla, ja salon puolella käytettiin paria siansorkkaa ja kahdeksikkoa.

Paidan pystytyksen jälkeen siirryimme kiireen vilkkaa muutaman kilometrin päähän. Siellä kuljettajat virittivät meille pöydän täyteen naposteltavia. Viiniäkin olisi ollut tarjolla, ellemme olisi etukätern erikseen kieltäytyneet alkoholista korkeuden vuoksi.

Todellakin kauniin auringonlaskun jälkeen lähdimme ajelemaan kohti Uyunia, jossa eilen illalla varattu majoituksemme jo odottikin meitä. Pikku hidasteena majoituksen antama kurssi korttimaksussa oli melkein neljänneksen kalliimpi kuin odotettu hinta, joten haalimme nopeasti kasaan riittävästi dollareita.

Väki illallisti omatoimisesti Uyunin ravintoloissa. Samalla varattiin sekä huomisen majoitusta Calamasta että ylihuomisen lentoja Cuscoon. Näistä kumpikaan ei ollut erityisen suoraviivaista, mutta erityisesti mainitsemisen arvoista oli lentojen kustantaminen.

Paikallisessa fiinissä ravintolassa laamaa maistellessa varattiin lentoja. Kokonaisuudessaan näille tuli hintaa n. 11300 dollaria. Kymppitonnin luottoraja oli koetuksella, nimittäin eri marginaalien ja valuuttamuunnosten jälkeen erään pitkäläisen kortilla näkyi 9975 euron kulu :D

Tämä maksu myös arvattavasti pisti kortin lukkoon, mikä vaati puhelun pankkiin. Pankista kysyttiin, onko Visit South America luotettava firma… Onneksi useamman ruokalajin illallisella oli hyvin aikaa selvitellä lentoasiat kuntoon.

Päivä 15: paluu sivistykseen

Heräsimme Uyunissa varhain aamuviideltä hotellin ovelta meidät poimivaa bussia varten. Odottelimme jo ovella rinkat selässä, kun ovelle kurvasi bussin sijaan taksi. Taksista tuli mies, joka kertoi meille, että bussissa oli tekninen vika, ja se lähtisikin vasta kuudelta.

Odottelimme sitten hotellin aulassa tunnin nautiskellen meille pakattujen aamupalapussien antimista ja pelaten korttia.

Kuuntelimme hotellin ulko-oven läpi, onko bussi saapunut. Yllättäen oveen kuitenkin koputettiin ja sanottiin, että bussi oli parinsadan metrin päässä suuremman tien varrella. Otimme kamat kantoon ja marssimme bussille, jossa meille määrättiin yläkerrasta paikat takaa täyttäen. Bussi oli tyhjä ennen meitä, sillä ensimmäinen varsinainen pysäkki oli vasta linja-autoasema muutaman sadan metrin päässä.

Ennen lähtöä bussin tarkasti ties mitkä viranomaiset poliisia myöden. Sitten viimeinkin nytkähdimme liikkeelle kohti Calamaa.

Lyhyeksi jääneitä yöunia paikattiin bussissa

Parin-kolmen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Bolivian puolelle rajaa. Otimme kaikki tavarat kantoon ja kävimme moikkaamassa viranomaisia. Jouduimme myös täyttämään puhelimilla samanlaiset lomakkeet kuin maahan tullessa.

Bussin kuljettaja seurasi byrokratiaa ja teatraalista laukkujen tarkastamista nimilistan kanssa. Läpivalaisulaite oli rikki. Kun kaikki pääsivät prosessista läpi ja istuuntuivat takaisin bussiin, kuljettaja huusi nimilistan läpi.

Pian olimme jo limbon toisella puolella Chilen maahantulossa. Ero tunnelmassa Bolivian ja Chilen rajalaitoksissa oli merkittävä. Chilessä taas militantti ilmapiiri: Kaikki odottivat nätissä jonossa, jossa ei saanut puhua.

Tuoreiden passileimojen kanssa veimme vielä laukkumme tullin läpi. Tullissa kohtelu oli vaihtelevaa: joiltain ei kyselty juuri mitään, kun taas toiset joutuivat ankaraampaankin kuulusteluun. Yhdistävä teema kuitenkin tälläkin kertaa olivat tuoreet vihannekset tai hedelmät – niiden suhteen tulli ei pelleile.

Kanssamatkustajien kanssa tuli bussissa myös mainitsemisen arvoisia kanssakäymisiä. Minibussissaan keskelle aavikkoa tien päälle jääneet brittijunnut tulivat istumaan täyden bussin käytävälle rajalle saakka. Yhden heidän serkku asui Kauniaisissa.

Bussissa matkusti myös ranskalaisseurue. Heidän kanssaan tuli hieman kinaa, sillä aikaisemman teknisen vian vuoksi bussifirma oli vaihtunut, ja niin myös paikkavaraukset. Jommastakummasta seurueesta yhden täytyi erkaantua istumaan yksin alakertaan. Tilanteesta tuli ehkä tarpeettoman suuri numero, kun kumpikin osapuoli yritti päästä maahantulosta nopeasti läpi varatakseen paikkoja. Loppujen lopuksi rajan jälkeen alhaalla istui Lotta, ja yksi ranskalainen kaveri istui meidän keskellä.

Kolmisen tunnin kiemurtelevan bussimatkan jälkeen saavuimme viimein Calamaan äärimmäisen ahtaaseen linja-autoterminaaliin. Bongasimme siellä myös brittiläiset ystävämme. Kannoimme tavaroitamme kuutisensataa metriä ketjuhotelli Ibis Calamalle ja vastaanotimme huoneet.

Suuren kaupungin mukavuudet maistuivat aavikkoseikkailun jälkeen. Lämmin suihku sekä lämmitetty sisäilma olivat melkoista luksusta, vaikka ei mikään La Pazin viiden tähden hotelli olekaan. Moni meni myös pienen henkilökohtaisen huollon jälkeen nauttimaan mm. Mäkkäristä ja Prismaa muistuttavan kaupan valikoimasta.